torstai 3. toukokuuta 2018

Liito-orava ja muita luontohuomioita

Mukavuusalueen liepeiltä Pohjois-Savossa löytyi mukava yllätys: liito-oravan papanoita rannassa seisovan jättihaavan tyvellä. Ensimmäinen havaintoni tästä lajista täältä. Papanoita oli myös läheisen ison kuusen alla. Toivon mukaan pesii; täytyypä tutkia lähitienoot, josko löytyisi muita liito-oravapuita.

Jättihaavan tyveä, suojalasit mittakaavana.
Liito-oravan talvipapanoita.
Käpytikka oli päässyt sulistaan ja oletettavasti hengestäänkin. Myös pyyn sulka löytyi.

Käpytikan ja pyyn sulkia.
Saunamökin ovesta kuistille:


Seuraavien kahden kuvan välillä on viikko.







******

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Piipun ja tulisijan purku

Torpan 1940-luvulla muurattu tiilinen tulisija oli nuohoojan mukaan ja oikeastikin halki ja lämmityskelvoton. Sen omistajan toivomuksesta purin sen. Tulisijan päällä oli harmillisesti tiilinen piippu joten se piti poistettaman ensin. Piipun vesikatonpäällinen osa oli uusittu taannoin. Sen tiilet irtosivat kuitenkin joutuin kivitaltalla ja moskalla.


Pudottelin tiilet katolle virittämääni pressua pitkin alas.


Peitin piipunreiän ponttilaudoilla ja kattohuovan paloilla.


lauantai 21. huhtikuuta 2018

Laavu haapahirsistä

Satunnainen ohikulkija pistäytyi hirsihuussityömaalla ja kysyi, että tekisinkö pressun alta pilkottavista haapapelkoista hänelle laavun. Tekisin. Aikataulusta ja hinnasta sovittiin, kuten myös siitä, että hirsien lievät kosteusvauriot ja niistä seurannut biodiversiteettilisä eivät haittaa. Hirret ovat olleet pinossa keväästä 2005 saakka. Niiden historia on sellainen, että lyseolainen Johanna Karhu tutki Suomen Akatemian Viksu-kilpailutyössään (2004) mutujen ympäristönvalintaa ja voitti kisan, minutkin (ohjasin työtä) palkittiin, ja ostin palkintorahoilla tyrnäväläisiä haapatukkeja. Niistä on jo jalostunut liiteri (2009). Alla on muutama kuva. Nyt se on pressun alla, jatkan varmaan kesällä.

Hirret ovat viisi-kuusituumaisia. Nurkkasalvain on ns. jyrkkänurkka, varaus umpivaraus. Sisämitat syvyys kaksi, leveys kolme metriä. Takaseinän lattianpäälliseksi korkeudeksi tulee reilut 60 senttiä, etuseinän istuma-aukokorkeudeksi noin 110 senttiä. Tapitan hirret rakennusvaiheessa; tapit ja kiristetyt kuormaliinat tukevat salvosta kun se nousee. Hirsien päät veistän nelikanttisiksi. Päällekkäisten hirrenpäiden väliin jää näin parin-muutaman sentin rako.

Hirsinen laavu alullaan

Hirsinen laavu. Jyrkkänurkka työstettävänä.

Siitäpä se nousee. Toisen hirsikerran hirsi tuettu hollihaalla ja pelkkapitimellä varauksen piirtoa varten. Hirsinen laavu.

Etuseinää. Kuormaliinat tukevat hirsilaavun salvosta rakennusvaiheessa.


Hirsilaavun takaseinän ylin hirsi on paikoillaan. Pitkien ylitysten varaan tulevat aikanaan sivuräystäiden niskat.

Tähän asti tehty, jatkuu myöhemmin.
Hirsihuussi lähti loppusijoituspaikalleen. Käyn vielä kesällä pystyttämässä sen.


Viimeisiä viedään.



lauantai 7. huhtikuuta 2018

Vieraskynä: Rätei vai rätejä ja lumpui – Tuntemattoman sotilaan kolme murreasua

Päällikkö Pertti Tikkanen arvioi Tuntemattoman sotilaan eri painosten murreasuja.



Niin kuin hyvin tiedetään, kaikille tuttu Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas ei ollut kerrasta valmis. Linna vei romaaninsa kustantajalle (Werner Söderström Osakeyhtiö) syksyllä 1954, ja ensimmäinen painos tuli ulos joulun alla. Tällä välillä kustannustoimittaja teki tavalliseen tapaan työtään. Poikkeuksellista oli, että tässä vaiheessa kustantaja värväsi tohtori Veikko Ruoppilan tarkistamaan ja muokkaamaan kirjan henkilöiden puhumaa murretta. Ihan tavallista ei ollut sekään, että normaalin kustannustoimittajan korjausten ja poistojen lisäksi alkuperäisestä käsikirjoituksesta poistettiin melkoinen määrä sellaista tekstiä, jonka voidaan katsoa tulleen sensuroiduksi. Osa poistoista oli täysin normaalin kustannustoimituksen piiriin kuuluvaa, alkuperäisessä tekstissä olevan osoittelevan tai paasaavan aineksen poistamista, minkä seurauksena kirjan taso koheni. Sensuroiduksi katsottavat poistot olivat siihen aikaan ajateltuna rivouksia, sodanjohdon arvostelua tai rivimiesten mielialojen kuvausta. Koheniko kirjan esteettinen taso näiden poistojen ansiota on jo vähintään kyseenalaista.

Kirjaa myytiin hyvää vauhtia, ja jo kesään mennessä otettiin 14 painosta. Ensimmäinen elokuvasovitus kuvattiin sekin vauhdilla, ja ensi-iltaan Edwin Laineen ohjaus ehti jouluksi 1955.
Ensimmäiseen Ruoppilan murrekorjaukseen haettiin lisätarkkuutta kolmen professorin (Hakulinen, Kojo, Väänänen) voimin, ja nämä korjaukset olivat voimassa 10. painoksesta lähtien. Tämä viimeisin, kolmen koplan korjaama versio onkin selvästi yleisin ja useimpien kirjan lukeneiden tuntema. Esimerkiksi kansanpainokset, jossa on elokuvan kuvitusta keskellä, ovat tämän viimeisimmän murreasun mukaisia. Itse asiassa varhaisimpien painosten löytäminen tätä tarkastelua varten ei ollut kovin helppoa. Pohjois-Pohjanmaan kirjastolaitoksen - Kuusamon kirjaston varaston tarkkaan ottaen - vanhin painos oli tällainen elokuvan jälkeinen kansanpainos vuodelta 1956 eli painos oli selvästi yli 10:nnen. Mutta kiitokset Oulun kaupunginkirjaston henkilökunnalle hyvästä yrityksestä! Antikvariaatti Ajaton Aika löysi vihdoin takahuoneestaan 1. ja 7. painoksen kappaleet, joista tietenkin hankin itselleni ensipainoksen, vaikka kirja näyttikin sodat läpikäyneeltä. Kiitokset heillekin.

Sotaromaani, romaanin lyhentämätön versio Linnan tarkoittamassa alkuperäisessä murreasussaan, ilmestyi vuonna 2000. Johdannossa Yrjö Varpio on ansiokkaasti selostanut kolmen eri version syntyhistorian ja erot, eikä tuohon ole minulla juurikaan lisättävää. Selväksi tulee myös se, ettei Linna ollut erityisen ihastunut murrekikkailuun. Linna ei alun perinkään tavoitellut puhdasta murretta, vaan kirjoitti murteen ja kirjakielen välimuotoa. Murrekorjauksiin Linnalla ei juuri ollut sanan sijaa, mutta 10. painokseen hän oli mukana palauttamassa ja muokkaamassa joitain  painoksista 1–9 poistettuja kohtia. Erityisesti Lahtisen monologi talvikuvauksessa amputoitiin pahasti ensipainoksiin, mutta jossain määrin se palautettiin Linnan myötävaikutuksella 10:nteen ja myöhempiin painoksiin.

Lisätietoja kolmesta versiosta voit katsoa Ylen uutisesta tai Wikipediasta . Mielenkiintoinen poistettujen tekstien tarkastelu vallan diskurssin – johan nyt vallan! – näkökulmasta on luettavissa täältä.

Olen koonnut kirjoituksen loppuun satunnaisehkon kokoelman sitaatteja kolmesta versiosta rinnakkain isoimpien erojen havainnollistamiseksi. Lista ei ole kattava; kaikkia muutaman kirjaimen eroja en ole viitsinyt kirjata. Vasemmalla on alkuperäisin eli Sotaromaanin (SR) teksti, keskimmäisessä sarakkeessa painosten 1–9 mukainen teksti (1.–9.) ja oikealla teksti 10. painoksesta ja siitä eteenpäin (10.–). Siteeraukset olen koonnut henkilöittäin siinä järjestyksessä kuin ne romaanissa vastaan tulevat.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Hirsihuussi IV - purettu ja pinottu.

Just kun sain sen tehdyksi niin se piti purkaa! Kaksin (tilaajien edustajan Ari-Pekan kanssa) purku sujui joutuisasti hienossa kevätsäässä.








Siinä se odottaa siirtymistään loppusijoituspaikalle kauas kaakkoon. 


perjantai 30. maaliskuuta 2018

Aivelo, T. : Loputtomat loiset. – Kirja-arvio

Aivelo, Tuomas (2018): Loputtomat loiset. – Like Kustannus Oy, Helsinki. 341 s.



Loisinta on lajien välinen suhde, jossa loinen hyötyy isännästä, aiheuttaa sille haittaa, on jatkuvasti tekemisissä isäntäyksilön kanssa ja on siitä riippuvainen. Loisinta on eliöiden yleisin keino hankkia elantonsa, suurin osa eliölajeista on loisia. Jos vaikkapa lapamato, kihomato ja täi ovatkin nykysuomalaisilla melko harvinaisia, jossain elämänvaiheessa on jokaisen riesana tauteja aiheuttavia bakteereja ja viruksia – loisia nekin. Loisillakin on loisensa, joilla saattaa vielä olla omansa.

Tuomas Aivelon teos Loputtomat loiset ei ole maailman miljoonien loislajien esittely.  Itse asiassa teoksessa esiintyvien loisten lista on varsin lyhyt, hakemistossa esiintyy vain satakunta loistaksonia.  Mistä sitten juttua riittää kirjaan, jossa on sivuja 338 (+ hakemisto eikä edes kuvia)? Aivelo on ekologi ja evoluutiobiologi, ja vaikka teos painottuu loisten aiheuttamiin ihmisen tauteihin, kirjoittaja avaa tästä näennäisen kapea-alaisesta näkökulmasta loisten ekologiaa ja evoluutiota todella laajasti. Aihepiirihän on  tärkeä ja ajankohtainen – ajatellaanpa vaikka antibioottiresistenttejä bakteerikantoja, ilmastonmuuutoksen vaikutusta taudinaiheuttajien leviämiseen uusille alueille ja rokotusvastaisuutta (kaikkia näitä käsitellään kirjassa).

Teoksen päälukujen otsikot ovat Miksi on tartuntatauteja?, Mistä tartuntataudit tulevat?, Miksi ihmisillä on niin paljon tartuntatauteja?, Miksi toiset taudit ovat toisia varallisempia?, Miten tartuntataudeista pääsee eroon?, Miksi osasta tartuntatauteja ei päästä koskaan eroon?, Miksi uusia tartuntatauteja syntyy yhä useammin?, Miten ympäristö vaikuttaa tautien leviämiseen? sekä Onko ihmistä ilman tartuntatauteja? Pääotsikoiden ihmispainotuksista huolimatta kirjassa on kosolti mielenkiintoisia muidenkin eliöiden loisintakertomuksia. Aivelo tutkii väitöskirjaansa varten madagaskarilaisia hiirimakeja ja niiden loisia. Joka härjillä kyntää se härjistä puhuu, ja Aivelo hiirimakeistaan: siellä täällä pitkin kirjaa on kuin otteita tutkimuspäiväkirjasta, kertomuksia maastotyön sattumuksista johdatteluna seuraaviin aiheisiin. Tämä toimii mainiosti. Aivelo kirjoittaa muutenkin sujuvasti ja selittää laajasti, mikä helpottaa lukijaa.

Muutama kielihuomio: Ehkä tiede-englanti paistaa läpi, kuten ”(Taudin) ilmaantuvuus on ...suhteellisen matala”,–> vaikkapa ”tautia esiintyy melko vähän”. Suomen kielessä ”jonkin seuraus”, ei ”seuraus jollekin”: ”Loiset ovat evolutiivisesti looginen seuraus vapaana elävien eliöiden olemassaololle – ravintolähteille, joita voidaan hyödyntää”  –> mieluummin  ”On evolutiivisesti loogista, että vapaana elävillä eliöillä on niitä ravintonaan hyödyntäviä loisia”. ”Bakteeri voi kehittää antibioottiresistenssin...” –> ennemminkin ”bakteerille voi kehittyä…”, kun kyse ei liene aktiivisesta toiminnasta. Ei näitä paljon ole kuitenkaan.

Tietokirjalle on eduksi, jos tiedon lähteet kerrotaan. Tästä on ainakin kahdenlaista iloa. Lukija voi perehtyä julkaistuun tiedon lähteeseen jos vain saa sen käsiinsä, ja tarkistaa, onko tietokirjailija ymmärtänyt lukemansa. Lisäksi alkuperäistutkimuksiin tutustuminen avartaa lukijan kuvaa käsiteltävästä aihepiiristä. Yksittäisten faktojen lähteisiin viitataan luonnontieteellisessä tekstissä yleensä hyvinkin tarkkaan ja tottumatonta lukijaa  häiriten tunkemalla leipätekstin lomaan litanioittain tutkijoiden nimiä ja julkaisuvuosia tai tai kevyemmässä versiossa huomaamattomahkoin (yläindeksi)numeroin. Monissa tieteen tuloksia rahvaalle esittelevissä teoksissa viittaukset tiedon lähteisiin taas pahimmassa tapauksessa jopa puuttuvat. Luulin loiskirjassakin olevan näin, mutta teoksen lopussapa onkin kolmisenkymmentä sivua ”Lisätietoja ja huomioita eri lukuihin”. Näillä sivuilla on luvuittain kerrottu paitsi yleisen taustatiedon lisäksi mistä keskeiset tiedot ovat peräisin – ja peräti kattavasti. Lähteet ovat tieteellisiä lehtiartikkeleita ja tietoteoksia sekä nettiosoitteiden takaa löytyviä aineistoja. 

Lähteistä on hyötyä lukijalle vain jos ne saa käsiinsä. Valitsin ym. luvusta satunnaisotannalla kymmenen tieteellistä artikkelia, jotka sitten hain verkosta: peräti yhdeksän kymmenestä Googlen ensiosumasta avautui, vain yksi jäi maksumuurin taakse (siitäkin näki abstraktin). Perinteiset kirjat jäävät kyllä rivilukijan tavoittamattomiin, mutta jääköön. Aivelon valitsema lähteidenilmoitustapa toimii oikein hyvin. Pari huomiota tästä luvusta: biofilmiviite on väärässä kohdassa, ja jotkut otsikot ovat eri muodossa kuin leipätekstissä. No eihän näistä haittaa ole (tämä vain osoittaa kuinka tarkasti olen kirjan lukenut…), lähinnä kyse on teoksen evoluutiosta kertovista jäljistä.

Esineenä Loputtomat loiset on miellyttävä, kovakantinen, kompakti; kuvakannessa on Ernst Haeckelin upeita Diplozoon paradoxum -laakamatopiirroksia sadan vuoden takaa. Kiitokset ulkoasun suunnittelijalle, kuka lienee. Sisältö on samaa korkeaa tasoa. Arvosana kiitettävä, suosittelen.

EDIT 31.3.-18: Juuri tuon alkuperäiskuvassa olevan kaksoiseläimen Diplozoon paradoxumin kohdalla on kannessa kirjan nimi. Tuomas Aivelo huomautti; kiitos!
  
Uusi tieto rakentuu vanhalle!

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Hirsihuussi III

Hirsihuussin runko on kutakuinkin valmis, kattokaltevuuden sahaus vain puuttuu. Tässä muutama kuva, arvelen kaiken oleellisen tulleen jo sanotuksi aikaisemmissa jutuissa. Kehikon korkeus (kun kattokaltevuus on sahattu) on 275 cm sillä reunalla, joka tulee huvilan seinää vasten ja 249,3 cm huussin takareunalla (alla olevassa kuvassa vasemmalla).



Läpihammasnurkka, lukkonurkka.
Hirsihuussi siis päätyy kevään mittaan muualle, missä se ympätään hirsihuvilan kylkeen. Tästä lisää aikanaan.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Hirsihuussi II

Tässäpä lisää hirsihuussin rakennuskuvia (aikaisemmat täällä).

Ikkunaa sovitettiin. Karmi pysyy paikoillaan, kun siihen ruuvatut karat ovat hirrenpäiden karaurassa. Apumies Esa B. tarkastaa ikkunan sopivuutta.


Ikkuna-aukon ylityshirressä on kolot, joihin karojen ylläpäät sopivat. Karmin yläpuolelle jätin muutaman sentin tyhjää siltä varalta, että kehikko vielä painuu hieman. Myös karoilla on oltava tilaa upota yläpuolen hirteen jos/kun se painuu. Muuten karat estävät painumisen ja seinään tulee rako, kun alapuolinen seinä painuu ja yläpuolinen ei. Tosin näin pieni ja ulkona vuosikausia kuivuneista puista tehty kehikko ei juuri enää painu.


Sitten pari kuvaa varauksen teosta. Seuraavassa kuvassa näkyy viiva, joka on saatu seuraamalla hirsivaralla alemman hirren selkää (toinen viiva jää oikealle piiloon). Hirsivaralla on myös siirretty alempaan hirteen veistetyn salvaimen muoto ja mitat tähän hirteen; salvain on jo työstetty valmiihkoksi.


Varausviivojen välistä poistetaan puuta, jotta ylempi hirsi saadaan istumaan alemman selkään. Moottorisahalla tämä joutuu. Liian syvään ei sovi sahata.

Varauksen sahaminen moottorisahalla. Kuva Esa Borén.
Varauksen reunan voi viimeistellä (paitsi moottorisahalla) käsityökaluilla, kuten kourukirveellä, telsolla tai (alla) tuommoisella vuoluraudan ja kovelin risteytyksellä. Varausviiva halki.

Varauksen reunan viimeistelyä. Kuva Esa Borén.
Hirsi nostetaan salvokselle. Tässä vaiheessa joutuu useimmiten vielä hienosäätämään hirsien sopimista toisiinsa. Kuvassa (alla) näkyy alemman hirren selässä tuommoiset vaaleat rannut siinä main, missä ylemän hirren varauksen reuna koskee alempaan. Rannut ovat syntyneet, kun päällekkäin asetettujen hirsien väliin on pantu ohutteräinen puukkosaha ja kertaalleen pitkin varausta sahaamalla on poistettu ne kohdat, missä liika puu juuri varauksen reunan sisäpuolella on estänyt varauksen reunan painumasta tiiviisti alempaa hirttä vasten. Tämän tekeminen on helpompaa kuin sen kuvaaminen sanallisesti. Lopuksi sahausjäljet hieraistaan sileäksi vuoluraudalla.
Hirttä sovitellaan. Kuva Esa Borén.
Sinne solahti. Kymmenen varvia valmista.

Telineet
**** Jatkuu...****

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Hirsihuussi I

Tammi-helmikuussa olen veistellyt pikkuhiljaa pientä hirsikehikkoa . Työn alla on vajaat kaksi metriä kanttiinsa oleva kolmiseinäinen kehikko - kolmiseinäinen siksi, että siitä tulee huussipatti hirsimökin kylkeen. Kehikon teen valmiiksi vuoristomajani pihalla, ja myöhemmin se puretaan, siirretään ja kootaan loppusijoituspaikallaan.

Tilaajien kanssa sovimme, että ulkopuolelle jäävää seinää ei piiluta, van se jätetään sen tummuiseksi kuin mitä hirret ovat. Näin se ei väriltään erotu niin paljon siitä mökistä, minkä seinään se tulee.


Puut ovat noin kuuden tuuman mäntypelkkoja, joista osa on ollut keskeneräisen saunan seinissä. Nurkkasalvain on ns. (läpi)hammasnurkka tai lukkonurkka. Alla olevassa kuvassa on sahattu ja taltattu lukkonurkka alapuoliseen hirteen. Läpi hirren ulottuva lovi on ulkoseinän puolelta leveämpi kuin sisäseinän puolelta. Lisäksi kuvasta näkyy lämminvara, tuo pieni lovi hirren kyljessä. Sellainen veistetään myös risteävän hirren sisänurkkaan kuten myös seuraavan samansuuntaisen hirren alapuolelle. Lämminvaraan sullotaan pystytysvaiheessa tilkettä.

Hammanurkkaa, lukkonurkkaa.
Tuossa kuvasa (alla) näkyy risteävän, ylemmän hirren salvain. Hirsi on kiinnitetty veistopukkiin varaamista varten. Varaaminen siis tarkoittaa sitä, että hirsivaralla (varolla)  piirretään alemman hirren muoto ylempään. Varan jättämä lyijykynäviiva näkyy kuvassa hirren ylöspäin käännetyllä mahapuolella, toinen viiva ei oiken näy. Viivojen välistä poistetaan puuta, jolloin syntyy varaus, ja pannaan hirsi paikoilleen.

Lukkonurkka, hammasnurkka, varaaminen.
Lukkonurkka on nätti ja säntillinen. Jos hampaan alapuolelta lohkeaa palanen (kuten tuossa alla on käynyt yhdessä kohdin), koloon pannaan lopuksi pieni paikkopala, niin eipä hullu huomaa ja viisas ei sano. Kuormaliinat ovat tarpeen, jotta hirret eivät rakennusvaiheessa liikahtele. Palikka liinan ja seinän välissä estää liinankiristimiä jättämästä jälkiä puuhun. 

Kierrätyshirsistä ja pitkään ulkona olleista puista rakentamisessa on puolensa. Hirret ovat kuivuneet ja kiertyneet sen mitä ovat, mikä vähentää niiden elämistä seinällä. Ne ovat myös keveämpiä nostella kuin tuoreemmat hirret. Juuri näiden hirsien hieman epämääräiset paksuudet ja kiertymiset aiheuttavat lisää työtä - jos hirsi on toisella nurkalla pystysuorassa, toisella nurkalla se on vinossa. Jos nyt jättää toisen nurkan suoraan asentoon ja oikaisee kiertymisen vain toisessa päässä hirttä, joutuu sitä samalla ohentamaan, mistä seuraaa taas omat ongelmansa.... Ja kun hirsi on ollut aikaisemmin seinällä, sen alapuolella on varausura, mikä pitää poistaa. Uusista, tarkasti pelkatuista hirsistä olisi huomattavasti joutuisampaa rakentaa. Tapinreikien kairaaminen ja tapitus (tämäkin kehikko on tapitettu väliaikaisesti rakennusvaiheessa) on kuitenkin yhtä joutuisaa niin vanhojen kuin uusienkin hirsien kanssa.

Hammasnurkkaa, lukkonurkkaa.
Yhdelle seinälle tulee ikkuna. Sisäseinät ovat vielä melko kirjavat. Ne piiluan lopuksi sitä mukaa kun rakennus kohoaa lopullisella paikallaan. Kuljetuksen aikana hirret tuppaavat kolhiutumaan, joten piiluaminen vasta lopuksi myös puhdistaa hirret. Samalla tulee oiotuksi pahimpia kieroumia.




 Lyhyiden pätkien sovittelua. Kakkosnelosesta ja  kierretangosta tehty pelkkapidin auttaa.

Pelkkapidin toimii.
Rakennusvaiheessa karauraan upotettu kara pitää ikkunanpielet suorassa. Seinä on kyllä suora, mutta horisontti on vinossa ja kameran linssi vääristää... Lopullisella sijaintipaikalla karaurassa on ikkunankarmiin kiinnitetty kara (ks. viimeinen kuva).

Kara tukee ikkunanpieltä rakennettaessa.

Karat ikkunan karmissa.
Jatkan rakentamista lähipäivinä, kerron sitten lisää.

****



lauantai 17. helmikuuta 2018

Mäntsälä helmi-maaliskuussa 1918: luettelo ja lasku punakaartilaisten ottamasta omaisuudesta saatekirjeineen

Tapahtui Mäntsälän Sääksäjärvellä 1918: punakaartilaisosasto otti omavaltaisesti omaisuutta Inkalan sotilasvirkatalosta, vaarini Eemeli Toivosen kotitalosta. Perunakuopasta löytyi Suomen Punaisen Kaartin Intendenttihallitukselle osoitettu lasku maaliskuulta (jossa lista viedyistä tarpeista arvoineen, yhteensä 1826:-) sekä laskun saatekirjeen luonnos. Laskun päivämäärä on maaliskuulta, saatekirjeestä käy ilmi, että tavarat oli viety 18.2. Saaatekirjeen allekirjoitus kuuluu "Mäntsälän Sääksjärvellä 24pnä Maalisk. 1918. Kunnioituksella K.N. Toivonen Virkatalonvuokraaja". Konstantin Nikolai Toivonen (s. 1870) oli isosetäni, vaarini Eemeli Toivosen veli. Saatekirjeen luonnos on selvästi Eemeli Toivosen käsialaa.

Mainittakoon, että Suomen kansanvaltuuskunnan sisäasiainosaston intendenttilaitoksen johtaja oli ym. Toivosten äidinpuoleinen serkku, Ilmari Kotijärvi. Tältä sivulta pääset lukemaan Eemeli Toivosen kirjeen Kotijärvelle 20.2.1918 sekä ET:n päiväkirjamerkintöjä tammi-helmikuun 1918 tapahtumista Sääksjärvellä.

Saatekirje:






Lasku on tässä.


En tiedä, lähetettiinkö laskua koskaan.