Sivut

lauantai 26. syyskuuta 2015

Helmikuun 1918 tapahtumia Mäntsälässä silminnäkijän kertomana I

Perunakuopasta löysin äitini isän, E.J. Toivosen (s. 1885), päiväkirjan kevättalvelta 1918. Vaarini kirjoitti sitä kotonaan Mäntsälän Inkalan sotilasvirkatalossa. Mustakantisen vihon alusta on leikattu pois reilut kymmenen sivua. Ainoa teksti, mikä sivujen kannoista erottuu, on "tä"; tulkitsepas sitten siitä. Ensimmäinen merkintä on 27.1. Päivittäisten ihmissuhdevatvomisten ja parin yli sutatun sivun jälkeen on ensimmäinen muistiinpano sisällissodan ajoilta helmikuun kolmannelta.

Huom! (Lisäys 3.10.-15) Itse asiassa merkintöjä on myös muutamalta edelliseltä päivältä - ks. tämä kirjoitus!


Alla on otteita päiväkirjasta niistä merkinnöistä, jotka koskevat vuoden 1918 sotaa. 

2.II  Punakaartilaiset ampuivat tänään Levantoon Tupalan emännän keskellä maantietä omaan rekeensä tämän tullessa - kirkosta kotiin!

4.II Kaunis päivä. Nimismies lähti pois suojeluskuntalaisten ankarasta ja suorastaan kiukustuneesta vaatimuksesta kirkonkylään velvollisuuksiaan täyttämään. Häntä tuli kolme miestä (A. Kalja, J. Sipilä ja Väinö Jussila) aseistettuna vartavasten jo noutamaan, mutta oli hän ehtinyt lähteä.

10.II Viiteen päivään en ole saanut tilaisuutta panna muistiin niitä elämyksiä, joita tällaiset vallankumouspäivät tuovat tullessaan.

Lähtöni tuli niin äkkiä, etten tiedä vieläkään, kuinka se oiken tapahtui. 

Olin vielä sängyssäni, kun telefoni soi. Ilmoittaessani itseni puhelun vastaanottajaksi, vastattiin kunnantalolta soitettavan (missä suojeluskunnan pääjoukko oli ollut sijoittuneena tietääkseni jo viikon päivät) ja ilmoitettiin kiireellisesti, että "nyt ne rosvot sittekin tulevat", joten minun olisi myöskin lähdettävä niitä vastaan ja jos lähden, niin hetipaikalla. "Eihän minulla ole kivääriäkään ja haulikolla en lähde, vaan toimitan siellä mielelläni vahtipalvelusta", vastasin. Mutta kun minulle ilmoitettiin tämän johdosta, että Lauri antaa kiväärinsä (jonka olin hänelle myynyt), niin lupasin lähteä heti. Hevonen oli valjaissa tuossa tuokiossa ja minä kirkonkylässä.

Suojeluskunta oli sijoitettu kunnantalolle ja kansakoululle, esikunnan majaillessa insin. Silfveniuksella.

Ruoanlaitosta ja sen yhteydessä olevista asioista huolehtivat - ainakin sillä haavaa, kun minä sinne ssaavuin - neidit Rakel Junttila, Tyyne Suominen ja Weckman.

Mieliala oli tai ainakin näytti minusta olleen hyvin virkeä, huolimatta siitä tavattomasta rasituksesta, mikä kuvastui miltei jokaisen kasvoista ja mikä oli johtunut tiheistä vahtivuoroista ja epätyydyttävästä levon ja toimen vuorottelusta. Tässä suhteessa oli säännöstelyn laita mielestäni täysin retuperällä.

Lauri toi minulle kiväärinsä. Huomasin, ettei hän suinkaan ollut tottunut pyssyä hoitamaan, kivääri oli entisestään "muuttunut", ottanut ruostetta ja naarmuuntunut.

Ruokaa oli pöydässä: leipää, voita, maitoa ja kauraryynuipuuroa. Erityisesti toimitti Allan niin, että minä sain meijerijuustoa kimpaleen.

Mutta tuskin oli syöty, kun äkkiä tullee telefonitse kiireellinen tieto, että ratsut, jotka äsken oli lähetetty Ohkolaan päin tiedusteluretkelle (luultavasti 6), olivat joutuneet Ohkolasta päin pitkin maantietä liikehtivän punakaartilaisjoukon kanssa kosketuksiin, ja pyysivät pikaista apua Laineen kohdalle Hirvihaaraan. Lähdettiin kuin tulipaloon. Ja, kuten kuulin vähäistä myöhemmin, avuksi määräsivät - 16 miestä! Kuitenkin lähti niitä hälinässä matkaan 32, johon summaan on luettu jo ratsutkin. Mukaan siinä kiireessä jouduin minäkin, vaikka kiväärini (joka on ratsuväen) oli ottanut E. Anttila, joka oli yksi ratsuista. Anttilan amerikkalainen Winshester-sotilaskivääri jäi minulle. Hevoset kun olivat aina valmiina ja valjaissa, niin lähtökin oli nopea. Mutta kun olimme päässeet Hirvihaaraan Aleniuksen kohdalle, tuli muutamat ratsuista (E. Hemmilä yhtenä) jo vastaan, kuitenkaan ilman mitään varsinaista syytä, joten heidän oli käännyttävä ympäri takaisin joukon mukana. Haaran kylässä tulevat Laineen väki kiertoteitse maantielle kahdella hevosella säikähdyksestä kalpeina vastaan; Laineen poika oli selkähevosella.

Tuskin olimme päässeet keskikylästä ohitse, kun yhtäkkiä alkoi kuulua teräviä kiväärinlaukauksia edessämme olevan jyrkän vuoren takaa ja hetkisen perästä tulivat ratsut täyttä laukkaa huutaen perääntymään.

Silmänräpayksen kesti neuvottelu kulkueen etupäässä, mutta en tiedä, mitä se koski, koska olin viimeisimmissä reistä. Teki oudon vaikutuksen, kun eräs mies yhtäkkiä ilmestyi vuorenharjanteen takaa syvässä lumessa kahlaten kuin ahdistettu peto. Hänelle meikäläiset huusivat kädet ylös ja vaistomaisesti nousivat kiväärit poskelle. Mutta kun kun nähtävästi kävi ilmi, että hän oli vain yksinkertainen pakolainen, komennettiin koko kulkue perääntymään. Peläten sitä, että punakaartilaiset ennättäisivät vuorelle ennen kuin meikäläiset olisivat päässeet hevosillaan koko Haaran kylän lakeuksien lävitse Linnamäen vaiheille turvaan, kävi perääntyminen niin nopeasti kuin suinkin. Myöhemmin, heti kun olin Aleniuksen kohdalla saanut puhutella ratsuja, kävi kuitenkin ilmi, että tämä pelko oli ollut aiheeton. Sillä tuli oli avattu ratsujen ja punakaartilaisten välillä ja sillä aukealla mikä on Laineen metsikön  ja siitä Järvenpäähän päin sijaitsevan metsän välillä - joten täytyi kulua hyvän aikaa, ennen kuin punakaartilaiset olisivat ennättäneet Laineen ohitse ja sen etupuolella olevan aukean lävitse tuolle vuorelle.

.
Vaarin kotitalo Inkala vanhan Porvoon tien varrella, etualalla kivikellari.
Jatkoa seuraa..