tiistai 16. joulukuuta 2014

Keitetty liikkiö ja 278 muuta ruokaohjetta

Perunakuopasta kaivoin vanhan, kauniilla käsialalla musteella kirjoitetun keittokirjan 1900-luvun alkupuolelta.


Kansipaperiksi on taiteltu Uusimaa-lehden joululiite 24.12.1946. Vihkossa on ollut alun perin 300 sivua, mutta alkuosa etukansineen on hävinnyt. Ensimmäinen säilynyt sivu on numero 45, ja sillä oleva teksti alkaa keskeltä piparkakkureseptiä (numero 38). Resepteillä on juokseva numerointi, suurin luku on 269. Köyhiä ridaria (sen jälkeen on lisätty 170Kalaferssiä eli möyhettä sekä vielä aivan viimeisillä sivuilla Rekisterin jälkeen lyijykynällä Kermakakku, Karpalosyltty (hillo), Uusia leivoksia: Piparkaakut sekä sivulla 300 Joulutortut ja Täyte joulutorttuihin.) Irtolapuilla on vihon välissä vielä seuraavat ohjeet: Vehnärinkilät, Sokeri-ässät, Munakas ja Siirappipiparkakut.

Säntillinen Rekisteri
Uusimaan joululiite uusiokäytössä
Ruokaohjeet on alun perin kirjoittanut muistiin äitini äidin äiti Hulda Mela (s. Pyyppönen, 1878-1960). Hän oli syntyisin Pukkilan Torpin kylästä. Jo 15-vuotiaana (1894) Hulda valmistui pikku- ja kiertokoulun opettajan toimeen. Vuosina 1898-1900 hän toimi opettajana Limingan Heinijärven sekakansakoulun opettajana, vuosipalkka 600 markkaa valtiolta, 250 markkaa kunnalta sekä puolet sisäänkirjautumisrahoista ja lämmin asunto öljyvalon kanssa. Kihloihin mentyään (syksyllä 1900) Hulda  ilmoittautui vielä Porin Kasvatusopillisen talouskoulun III osaston oppilaaksi 12-viikkoiselle kurssille. Reseptikokoelma ehkä voisi  olla tuolta ajalta peräisin, mutta koska sellainenkin resepti siinä hävinneessä alkupäässä kuitenkin on Rekisterin mukaan ollut kuin Presitentin rouvan piparkakkuja, arvelen sen oleva peräisin Suomen itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta. No, sittemmin (1909) Hulda päätyi emännäksi Mäntsälän Levannon  Eerolaan, jonka peltoja viljelee nyt pikkuserkku. Tämä mummini kotitalo on vanhan suurtilan, Iso-Jaakkolan perua.  Levannon maanjako-olojen kehityksestä ja Iso-Jaakkolankin muutoksista vuosina 1787-1916 on Kalevi Rikkinen kirjoittanut kirjassaan Suomen asutusmaantiede, Otava 1977. Samaa aihetta käsittelevä kirjoitus englanniksi löytyy täältä.

Hulda Pyyppönen (sittemmin Mela) ehkä kahden oppilaansa kanssa Limingan Heinijärveltä valokuvaamosa Oulusa noin vuonna 1900. Keitä lienevät lapset?

Seuraavaksi tulee sitten piparkakkureseptejä!

Lähteenä olivat äitini muistiinpanot Huldan vaiheista.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Vieraskynä: Oiva solmu kanootin hinaukseen

Perunakuopan Vieraskynä-sarjan aloittaa solmu- ja kanoottimies Pertti Tikkanen.

Olenpa törmännyt ongelmaan: miten saada köysi haarautumaan kahteen suuntaan esimerkiksi kanootin uittamista tai hinaamista varten. Ainakin kahdenlaisessa tilanteessa tällaista voisi tarvita, kun ei uskalla laskea koskea ja on mahdollisuus uitella kanoottia rannalta käsin koskea alas (miksei myös hinata koskea ylös, sama tilanne). Jos uittaminen ei ole mahdollista – mikä on suomalaisessa VKs-tyypin rantametsässä hyvin tavallista – voi joutua raahaamaan kanootin jostain kauempaa, kuten oheisessa kuvassa, jossa kanootti on eksynyt kauas elementistään kainuulaisen pellon reunaan. 


Kuvan hinaukseen jouduin Ristijärven Hiisijärven reitin Myllyjoen Myllykoskessa, jossa pusikkoiset ja syvät rannat estivät uittelun ja rotkolaakson pystyjen seinien takia jouduin kiertämään aika mutkan (selitys pellon reunalla makaavalle Mad River Explorer 14:lle; huomaa hinausköyden silmukoiden nousu kummallekin sivulle). Sports Trackerin reitti (kuva alla) on sotkuinen (ahdistusta, voimasanoja, maastotiedustelua ja lopulta kovaa kiskomista).


Hinattaessa tai uitettaessa on hyvä saada köyden kiinnitys keskelle alas vesirajaan. Jos nimittäin hinaa kanoottia korkealta, kuten keulassa olevasta kantosangasta, on suuri riski kaataa kanootti virrassa, kun sivuttaisveto kohdistuu ylös eikä alas. Kankaalla tai risukossa raahaamisessa pätee sama homma – raskaastikin lastattu kanootti liukuu paremmin, kun veto nostaa keulaa eikä paina sitä alas.

Mutta miten saada vetoköysi kiinni jonnekin alas kanootin keskilinjaan? Pohjan läpi porattuja renkaita ei tosi meloja voi ajatellakaan, joten ratkaisuksi jää kaksoissilmukan muodostavat solmut. Näitä on solmumiehen pakissa monenlaisia, mutta esittelenpä tässä suosikkini, kolmeosaisen kruunun köyden keskellä (three-part crown in the bight).

Kolmiosainen kruunu köyden keskellä. Vasemmalle lähtevästä köydestä vedetään, oikealle ulottuvat silmukat nousevat kanootin alla olevasta solmusta kanootin kahta puolta sen päälle.
Solmuministeriön nimistövaliokunta ei ole vielä hyväksynyt virallista nimeä, joten paremman puutteessa tällainen käännös saa kelvata. Solmukirjojen Isossa Bibliassa, Clifford W. Ashleyn “Ashley Book of Knots”:ssa  (ABOK) solmun numero on 1097. Hauskasti ja nimestäkin pääteltävänä kyseessä on köyden päätesolmu kruunun (crown) muunnelma. Peruskruunuhan tehdään niin, että kolmisäikeisen köyden kolme säiettä pujotellaan toistensa alle tietyllä tavalla. Nyt puheena olevassa solmussa kolme pujoteltavaa haaraa muodostetaan kahdesta tasamittaisesta silmukasta sekä kolmantena osapuolena köyden päiden muodostamasta kaksikosta. Kuvat selventänevät asian.


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Suosirrimme maailmalla - uudet paikannusmenetemät paljastivat eteläisen talvehtimisalueen

Tiede tuottaa uutta tietoa ja samalla kumoaa ja täydentää vanhaa. Lintutieteen eli ornitologian hommana on toimia tällä tavoin lintutiedon kanssa. Ensimmäisiä suomalaisia lintutieteellisiä tutkimuksia oli Akateeminen väitöskirja Pääskysten talvehtimisesta ja muutosta (Leche, J. ja Grysselius, J. 1764). Siinä tekijät perustelivat, miksi pääskysten talvehtiminen järvien pohjassa on tarua ja että pääskyset oikeasti muuttavat etelään talveksi. 1900-luvulla lintujen muuttomatkoista on saatu selkoa etupäässä rengastamalla niitä; renkaat kulkeutuvat linnun matkassa mikä mihinkin, lintu kuolee, joku löytää raadon ja lähettää renkaan siinä ilmoitettuun paikkaan, näin se yleensä toimii.

Etelänsuosirrin poikanen rengastettavana. 
Suomessa rengastus alkoi 3.2.1913 Oulussa, kun Einari Merikallio rengasti talitiaisen. Myöhemmistä toimistaan Merikallio tunnetaan erityisesti maamme lintujen lukumäärän arvioijana. Ja suomensipa hän myös Jack Londonin kirjan The Game, Viimeinen ottelu (Urheilijain Kustannus-O.Y.1917).

Einari Merikallion kääntämää ja tuottamaa kirjallisuutta. Kuva Antti Rönkä
Suomessa on rengastettu yli 10 miljoonaa lintua. Suomalaisrenkaita on löydetty ulkomailta noin 100 000. Tietomme lintujen muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista perustuvat paljolti juuri näihin löytöihin. Löytöaineiston tulkintaa kuitenkin haittaavat monet virhelähteet ja puutteet. Lintu kuolee asumattomalla alueella, raato hajoaa ja rengas katoaa, renkaat päätyvät kaulakoruun, rengas putoaa, tiedot löytöpaikasta ja -ajankohdasta ovat hatarat, rengasta ei vaan löydy, rengas on kulunut niin ettei numero näy… Myöskään tietoa siitä, missä lintuyksilö on ollut rengastus- ja löytöhetken välillä, ei perinteisellä rengastuksella saada.

Rengastusvälineistöä: yksilöllisesti numeroituja metallirenkaita, värirenkaita, pihdit, puntari. Oikealla alhaalla lootassa verinäytteenottovälineitä: injektioneuloja, kapillaariputkia, säilöntänestettä koeputkissa. Kuva Antti Rönkä.
1900-luvun loppupuolella on kehitetty menetelmiä, joilla pystytään seuraamaan eläinten liikkeitä reaaliajassa ympäri vuoden. Satelliittijäljityksen avulla saatua uudempaa muuttolintutietämystä on vaikkapa parin viime vuosikymmenen aikana selvinneet Fennoskandian kiljuhanhien muuttoreitit Euraasian länsiosissa. Ne löytyivät, kun hanhia varustettiin lähettimin, jotka lähettävät satelliittien kautta sijaintitietoa jatkuvasti. Satelliittilähettimiä onkin käytetty juuri isojen lintujen seurantaan, koska riittävän pitkään toimiva lähettimen virtalähde painaa, eikä lähetin saa painaa kuin muutaman prosentin eläimen painosta. Muun muassa taigametsähanhien,selkälokkien, kurkien, sääksien, mehiläishaukkojen ja merikotkien liikkeitä on seurattu lähettimien avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon sivuilla  on tietoa ja muuttoreittejä valaisevia karttoja kolmesta viimeksi mainitusta. Aurinkopaneeleilla toimivia lähettimiä on kuitenkin pantu niinkin kevyille linnuille kuin käille (käki painaa alun toista sataa grammaa).

Pari vuosikymmentä on käytössä ollut myös laite, jolla onnistuu köykäisten ”pikkulintujenkin” liikkeiden seuranta: geolocator, ”suomeksi” geolokaattori, oikeasti geopaikannin. Se on kevyimmillään alle puolen gramman painoinen, paristolla toimiva vehje, joka kiinnitetään seurattavaan eläimeen, aivan pienillä linnuilla yleensä selkään. Alla geopaikannin on kiinnitetty pikaliimalla etelänsuosirrin sääressä olevaan lipareeseen. Lipareen alla on punainen rengas estämässä geopaikantimen valahtamista nivelen päälle. Nilkassa on sininen ja punainen rengas, juuri tämän yksilön kaukoputkella luettava värikoodi. Toisessa jalassa Helsingin ylipiston tunnuksin varustettu, numeroitu rengas sekä vielä yksi, rengastusvuotta osoittava värirengas.

Väri-iloa suosirrin jalassa. Kuva Kari Koivula.
Geopaikantimen kello on asetettu Greenwichin keskiaikaan (GMT). Geopaikannin mittaa ennen kaikkea valoisuutta, mutta myös vaikkapa kosteutta, lämpötilaa ja sähkönjohtavuutta. Satelliittipaikantimista sen periaate eroaa siinä, että se ei lähetä keräämiään mittauksia mihinkään, vaan geopaikantimella sälytetty eläin on saatava kiinni uudestaan, jotta laitteen keräämä tieto saadaan purettua tietokoneelle käsiteltäväksi. Jos ei saada, turhaa työtä. (Mainittakoon jo tässä, että geopaikantimella varustetut etelänsuosirrit selviävät hengissä ja lisääntyvät yhtä hyvin/huonosti kuin ilman geopaikanninta etelässä talvehtineet lajitoverinsa.)

Kahlaajatutkija Veli-Matti Pakanen esitelmöi Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistyksen kokouksessa 12.11.2014 etelänsuosirrien geopaikannintutkimuksen tuloksista. Tämän kirjoituksen etelänsuosirriä koskevat geopaikannintiedot perustuvat Pakasen esitelmään ja tutkimusryhmän Pakanen - Kari Koivula - Nelli Rönkä työhön (kiitos!). Jo vuonna 2002 alkanut etelänsuosirrin populaatiotutkimus jatkui vuonna 2013 geopaikantimien kiinnittämisellä 30 linnulle eli 15 sirriparille. Lisää merkitään tulevina kesinä.

Etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii) on yksi suosirrin lukuisista maantieteellisistä roduista, joilla on alalajin asema luokittelujärjestelmässä. Sitä tavataan laajalla alueella, Grönlannissa, Islannissa, Brittein saarilla ja Itämeren ympäristössä. Itämeren etelänsuosirrikanta on romahtanut; Suomessa se luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi (vain reilut puolensataa paria, joista useimmat Oulun seudun rantaniityillä). Rengaslöytöjen perusteella Itämeren suosirrit muuttavat syksyllä etupäässä lounaaseen ja seurailevat Atlantin rannikkoa eteläisimmillään Luoteis-Afrikan rannikolle, jolta alueelta on vain pari löytöä, ja syksyllä samoja reittejä takaisin. 

Etelänsuosirriemo (Calidris alpina schinzii). Kuva Antti Rönkä.