Sivut

tiistai 16. joulukuuta 2014

Vanhoja pipar-kakku -ohjeita

Viimeksi kirjoittamassani jutussa kerroin etäesiäitini perua olevasta reseptikokoelmasta. Tässä siitä kolme piparkakkuohjetta: 181. Torsténin piparkakkuja, 182. Everstin piparkakkuja sekä 39. Pipar-kakku. Minusta näyttää, että noilla resepteillä tulee sellaisia pehmeitä kakkusia eikä littanoita ja kovahkoja muotilla leikattuja. Mitä kokeilis?










Keitetty liikkiö ja 278 muuta ruokaohjetta

Perunakuopasta kaivoin vanhan, kauniilla käsialalla musteella kirjoitetun keittokirjan 1900-luvun alkupuolelta.


Kansipaperiksi on taiteltu Uusimaa-lehden joululiite 24.12.1946. Vihkossa on ollut alun perin 300 sivua, mutta alkuosa etukansineen on hävinnyt. Ensimmäinen säilynyt sivu on numero 45, ja sillä oleva teksti alkaa keskeltä piparkakkureseptiä (numero 38). Resepteillä on juokseva numerointi, suurin luku on 269. Köyhiä ridaria (sen jälkeen on lisätty 170Kalaferssiä eli möyhettä sekä vielä aivan viimeisillä sivuilla Rekisterin jälkeen lyijykynällä Kermakakku, Karpalosyltty (hillo), Uusia leivoksia: Piparkaakut sekä sivulla 300 Joulutortut ja Täyte joulutorttuihin.) Irtolapuilla on vihon välissä vielä seuraavat ohjeet: Vehnärinkilät, Sokeri-ässät, Munakas ja Siirappipiparkakut.

Säntillinen Rekisteri
Uusimaan joululiite uusiokäytössä
Ruokaohjeet on alun perin kirjoittanut muistiin äitini äidin äiti Hulda Mela (s. Pyyppönen, 1878-1960). Hän oli syntyisin Pukkilan Torpin kylästä. Jo 15-vuotiaana (1894) Hulda valmistui pikku- ja kiertokoulun opettajan toimeen. Vuosina 1898-1900 hän toimi opettajana Limingan Heinijärven sekakansakoulun opettajana, vuosipalkka 600 markkaa valtiolta, 250 markkaa kunnalta sekä puolet sisäänkirjautumisrahoista ja lämmin asunto öljyvalon kanssa. Kihloihin mentyään (syksyllä 1900) Hulda  ilmoittautui vielä Porin Kasvatusopillisen talouskoulun III osaston oppilaaksi 12-viikkoiselle kurssille. Reseptikokoelma ehkä voisi  olla tuolta ajalta peräisin, mutta koska sellainenkin resepti siinä hävinneessä alkupäässä kuitenkin on Rekisterin mukaan ollut kuin Presitentin rouvan piparkakkuja, arvelen sen oleva peräisin Suomen itsenäistymisen jälkeiseltä ajalta. No, sittemmin (1909) Hulda päätyi emännäksi Mäntsälän Levannon  Eerolaan, jonka peltoja viljelee nyt pikkuserkku. Tämä mummini kotitalo on vanhan suurtilan, Iso-Jaakkolan perua.  Levannon maanjako-olojen kehityksestä ja Iso-Jaakkolankin muutoksista vuosina 1787-1916 on Kalevi Rikkinen kirjoittanut kirjassaan Suomen asutusmaantiede, Otava 1977. Samaa aihetta käsittelevä kirjoitus englanniksi löytyy täältä.

Hulda Pyyppönen (sittemmin Mela) ehkä kahden oppilaansa kanssa Limingan Heinijärveltä valokuvaamosa Oulusa noin vuonna 1900. Keitä lienevät lapset?

Seuraavaksi tulee sitten piparkakkureseptejä!

Lähteenä olivat äitini muistiinpanot Huldan vaiheista.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Vieraskynä: Oiva solmu kanootin hinaukseen

Perunakuopan Vieraskynä-sarjan aloittaa solmu- ja kanoottimies Pertti Tikkanen.

Olenpa törmännyt ongelmaan: miten saada köysi haarautumaan kahteen suuntaan esimerkiksi kanootin uittamista tai hinaamista varten. Ainakin kahdenlaisessa tilanteessa tällaista voisi tarvita, kun ei uskalla laskea koskea ja on mahdollisuus uitella kanoottia rannalta käsin koskea alas (miksei myös hinata koskea ylös, sama tilanne). Jos uittaminen ei ole mahdollista – mikä on suomalaisessa VKs-tyypin rantametsässä hyvin tavallista – voi joutua raahaamaan kanootin jostain kauempaa, kuten oheisessa kuvassa, jossa kanootti on eksynyt kauas elementistään kainuulaisen pellon reunaan. 


Kuvan hinaukseen jouduin Ristijärven Hiisijärven reitin Myllyjoen Myllykoskessa, jossa pusikkoiset ja syvät rannat estivät uittelun ja rotkolaakson pystyjen seinien takia jouduin kiertämään aika mutkan (selitys pellon reunalla makaavalle Mad River Explorer 14:lle; huomaa hinausköyden silmukoiden nousu kummallekin sivulle). Sports Trackerin reitti (kuva alla) on sotkuinen (ahdistusta, voimasanoja, maastotiedustelua ja lopulta kovaa kiskomista).


Hinattaessa tai uitettaessa on hyvä saada köyden kiinnitys keskelle alas vesirajaan. Jos nimittäin hinaa kanoottia korkealta, kuten keulassa olevasta kantosangasta, on suuri riski kaataa kanootti virrassa, kun sivuttaisveto kohdistuu ylös eikä alas. Kankaalla tai risukossa raahaamisessa pätee sama homma – raskaastikin lastattu kanootti liukuu paremmin, kun veto nostaa keulaa eikä paina sitä alas.

Mutta miten saada vetoköysi kiinni jonnekin alas kanootin keskilinjaan? Pohjan läpi porattuja renkaita ei tosi meloja voi ajatellakaan, joten ratkaisuksi jää kaksoissilmukan muodostavat solmut. Näitä on solmumiehen pakissa monenlaisia, mutta esittelenpä tässä suosikkini, kolmeosaisen kruunun köyden keskellä (three-part crown in the bight).

Kolmiosainen kruunu köyden keskellä. Vasemmalle lähtevästä köydestä vedetään, oikealle ulottuvat silmukat nousevat kanootin alla olevasta solmusta kanootin kahta puolta sen päälle.
Solmuministeriön nimistövaliokunta ei ole vielä hyväksynyt virallista nimeä, joten paremman puutteessa tällainen käännös saa kelvata. Solmukirjojen Isossa Bibliassa, Clifford W. Ashleyn “Ashley Book of Knots”:ssa  (ABOK) solmun numero on 1097. Hauskasti ja nimestäkin pääteltävänä kyseessä on köyden päätesolmu kruunun (crown) muunnelma. Peruskruunuhan tehdään niin, että kolmisäikeisen köyden kolme säiettä pujotellaan toistensa alle tietyllä tavalla. Nyt puheena olevassa solmussa kolme pujoteltavaa haaraa muodostetaan kahdesta tasamittaisesta silmukasta sekä kolmantena osapuolena köyden päiden muodostamasta kaksikosta. Kuvat selventänevät asian.


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Suosirrimme maailmalla - uudet paikannusmenetemät paljastivat eteläisen talvehtimisalueen

Tiede tuottaa uutta tietoa ja samalla kumoaa ja täydentää vanhaa. Lintutieteen eli ornitologian hommana on toimia tällä tavoin lintutiedon kanssa. Ensimmäisiä suomalaisia lintutieteellisiä tutkimuksia oli Akateeminen väitöskirja Pääskysten talvehtimisesta ja muutosta (Leche, J. ja Grysselius, J. 1764). Siinä tekijät perustelivat, miksi pääskysten talvehtiminen järvien pohjassa on tarua ja että pääskyset oikeasti muuttavat etelään talveksi. 1900-luvulla lintujen muuttomatkoista on saatu selkoa etupäässä rengastamalla niitä; renkaat kulkeutuvat linnun matkassa mikä mihinkin, lintu kuolee, joku löytää raadon ja lähettää renkaan siinä ilmoitettuun paikkaan, näin se yleensä toimii.

Etelänsuosirrin poikanen rengastettavana. 
Suomessa rengastus alkoi 3.2.1913 Oulussa, kun Einari Merikallio rengasti talitiaisen. Myöhemmistä toimistaan Merikallio tunnetaan erityisesti maamme lintujen lukumäärän arvioijana. Ja suomensipa hän myös Jack Londonin kirjan The Game, Viimeinen ottelu (Urheilijain Kustannus-O.Y.1917).

Einari Merikallion kääntämää ja tuottamaa kirjallisuutta. Kuva Antti Rönkä
Suomessa on rengastettu yli 10 miljoonaa lintua. Suomalaisrenkaita on löydetty ulkomailta noin 100 000. Tietomme lintujen muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista perustuvat paljolti juuri näihin löytöihin. Löytöaineiston tulkintaa kuitenkin haittaavat monet virhelähteet ja puutteet. Lintu kuolee asumattomalla alueella, raato hajoaa ja rengas katoaa, renkaat päätyvät kaulakoruun, rengas putoaa, tiedot löytöpaikasta ja -ajankohdasta ovat hatarat, rengasta ei vaan löydy, rengas on kulunut niin ettei numero näy… Myöskään tietoa siitä, missä lintuyksilö on ollut rengastus- ja löytöhetken välillä, ei perinteisellä rengastuksella saada.

Rengastusvälineistöä: yksilöllisesti numeroituja metallirenkaita, värirenkaita, pihdit, puntari. Oikealla alhaalla lootassa verinäytteenottovälineitä: injektioneuloja, kapillaariputkia, säilöntänestettä koeputkissa. Kuva Antti Rönkä.
1900-luvun loppupuolella on kehitetty menetelmiä, joilla pystytään seuraamaan eläinten liikkeitä reaaliajassa ympäri vuoden. Satelliittijäljityksen avulla saatua uudempaa muuttolintutietämystä on vaikkapa parin viime vuosikymmenen aikana selvinneet Fennoskandian kiljuhanhien muuttoreitit Euraasian länsiosissa. Ne löytyivät, kun hanhia varustettiin lähettimin, jotka lähettävät satelliittien kautta sijaintitietoa jatkuvasti. Satelliittilähettimiä onkin käytetty juuri isojen lintujen seurantaan, koska riittävän pitkään toimiva lähettimen virtalähde painaa, eikä lähetin saa painaa kuin muutaman prosentin eläimen painosta. Muun muassa taigametsähanhien,selkälokkien, kurkien, sääksien, mehiläishaukkojen ja merikotkien liikkeitä on seurattu lähettimien avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon sivuilla  on tietoa ja muuttoreittejä valaisevia karttoja kolmesta viimeksi mainitusta. Aurinkopaneeleilla toimivia lähettimiä on kuitenkin pantu niinkin kevyille linnuille kuin käille (käki painaa alun toista sataa grammaa).

Pari vuosikymmentä on käytössä ollut myös laite, jolla onnistuu köykäisten ”pikkulintujenkin” liikkeiden seuranta: geolocator, ”suomeksi” geolokaattori, oikeasti geopaikannin. Se on kevyimmillään alle puolen gramman painoinen, paristolla toimiva vehje, joka kiinnitetään seurattavaan eläimeen, aivan pienillä linnuilla yleensä selkään. Alla geopaikannin on kiinnitetty pikaliimalla etelänsuosirrin sääressä olevaan lipareeseen. Lipareen alla on punainen rengas estämässä geopaikantimen valahtamista nivelen päälle. Nilkassa on sininen ja punainen rengas, juuri tämän yksilön kaukoputkella luettava värikoodi. Toisessa jalassa Helsingin ylipiston tunnuksin varustettu, numeroitu rengas sekä vielä yksi, rengastusvuotta osoittava värirengas.

Väri-iloa suosirrin jalassa. Kuva Kari Koivula.
Geopaikantimen kello on asetettu Greenwichin keskiaikaan (GMT). Geopaikannin mittaa ennen kaikkea valoisuutta, mutta myös vaikkapa kosteutta, lämpötilaa ja sähkönjohtavuutta. Satelliittipaikantimista sen periaate eroaa siinä, että se ei lähetä keräämiään mittauksia mihinkään, vaan geopaikantimella sälytetty eläin on saatava kiinni uudestaan, jotta laitteen keräämä tieto saadaan purettua tietokoneelle käsiteltäväksi. Jos ei saada, turhaa työtä. (Mainittakoon jo tässä, että geopaikantimella varustetut etelänsuosirrit selviävät hengissä ja lisääntyvät yhtä hyvin/huonosti kuin ilman geopaikanninta etelässä talvehtineet lajitoverinsa.)

Kahlaajatutkija Veli-Matti Pakanen esitelmöi Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellisen yhdistyksen kokouksessa 12.11.2014 etelänsuosirrien geopaikannintutkimuksen tuloksista. Tämän kirjoituksen etelänsuosirriä koskevat geopaikannintiedot perustuvat Pakasen esitelmään ja tutkimusryhmän Pakanen - Kari Koivula - Nelli Rönkä työhön (kiitos!). Jo vuonna 2002 alkanut etelänsuosirrin populaatiotutkimus jatkui vuonna 2013 geopaikantimien kiinnittämisellä 30 linnulle eli 15 sirriparille. Lisää merkitään tulevina kesinä.

Etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii) on yksi suosirrin lukuisista maantieteellisistä roduista, joilla on alalajin asema luokittelujärjestelmässä. Sitä tavataan laajalla alueella, Grönlannissa, Islannissa, Brittein saarilla ja Itämeren ympäristössä. Itämeren etelänsuosirrikanta on romahtanut; Suomessa se luokitellaan äärimmäisen uhanalaiseksi (vain reilut puolensataa paria, joista useimmat Oulun seudun rantaniityillä). Rengaslöytöjen perusteella Itämeren suosirrit muuttavat syksyllä etupäässä lounaaseen ja seurailevat Atlantin rannikkoa eteläisimmillään Luoteis-Afrikan rannikolle, jolta alueelta on vain pari löytöä, ja syksyllä samoja reittejä takaisin. 

Etelänsuosirriemo (Calidris alpina schinzii). Kuva Antti Rönkä.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Hirsivarakyselyn tulokset

Kysyin siis hiljattain Kotiverstas.com keskustelupalstalla sekä Hirsitaito ry.:n ja Restaurointikillan jäseniltä, mikä on vanhan hirsivaran kädensijan päässä olevan koukun tarkoitus (kuva täällä).

Yhteenveto vastauksista tässä, luku kertoo kuinka monessa vastauksessa asia oli.


En tiedä 5
Ehkä suuntaispiirrin lattialankkujen sovittamisessa, tuskin kiinteä vara 3. Tätä perusteltiin sillä, että varan toisella päällä (missä siis ovat varan kynnet) voi tehdä kaikki varaukset.
Kiinteä vara 3. Tarkennuksia: ylöspäin levenevän heinätallin teossa mittana seuraavan hirren siirrossa ohi keskiviivan; harppi ehkä karaurien piirrossa ym erikoispaikoissa ja toimii myös mittatikkuna; avovarauksen piirto ja suuntaispiirrin esim. lohenpyrstönurkassa ja tarkastusvarana avovarauksen loppusovituksessa.
Apuviivan piirto lukkonurkan teossa 1  
Piirrin 1  
"Vaan piikki" 1

Valitseepa tästä itse kukin mieleisensä käyttötavan mysteerikoukulle.

Kiitos mielenkiinnosta!

Antti

PÄIVITYS 18.12.2014. Kolme vastausta oli mennyt suoraan roskapostiin (tai vastaus jäänyt huomiotta yllä olevassa listassa; nyt sekoilee sekä kone että minä), joten niiden sisältö tässä:
-käytetty ulkonurkan pyöreän varauksen piirtämiseen hirren päästä katsottuna
-en osaa kuin arvailla
- umpivarauksen viimeistelyyn

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hirsivarat

Valitin viimeksi, ettei ole kuvaa hirsivarasta. Nyt on.


Vasemmalla, piikit katsojaa päin, 1800-luvun vara, jonka kärkiväli säädetään ruuvilla. Toisen vasemmalta löysin 1990-luvun alussa Hailuodon kaatopaikalta. Tämä vanha vara on 47-senttinen. Siinä on kahdet piirtokärjet, joissa on hieman eri kärkiväli, toinen varauksen ja toinen salvaimen piirtoa varten, jos  niihin tarvitaan eri mittaa. Siinä on myös entisen omistajan puumerkki $. Kärkivälin säätö, kuten näkyy, pantaa siirtämällä ja palikan avulla. Toimiva peli. Keskimmäisen olen tehnyt muinoin. Säätö ruuvilla. Näissä malleissa varan ylempi kärki piirtää uraa hirteen; uran saa näkymään veistoa varten paremmin, kun sen vahvistaa lyijykynällä.

Oikeanpuoleiset ovat modernimpia malleja. Niissä on kaksi minivatupassia, joita tarvitaan, kun vara valmistellaan piirtoa varten näin. Ensin säädetään kärkiväli sellaiseksi, että varauksen leveys on noin 2/3 hirren paksuudesta (pelkkahirressä). Suora laudan pätkä naulataan seinään, ja siihen piirretään passin avulla pystysuora viiva.  Varan kärjet (joista ylempi on siis kynä) pannaan tälle viivalle. Nyt ne ovat samalla pystysuoralla. Tuplavatupassia käännetään, kunnes sen molemmat kuplat ovat viivojen välissä. Vatupassit lukitaan. Nyt voidaan varalla piirtää varausviivat. Varan alempi kärki myötäilee alemman hirren selkää, ja kynä piirtää varauksen reunaviivaa ylempään hirteen juuri oikealle kohdalle, kun kuplat pidetään viivojen välissä. Kun varaus on veistetty poistamalla puuta varausviivoja myöten (ja veistetty tietysti salvaimetkin), ylempi hirsi sopii tarkasti alemman päälle. Kuplallisilla voidaan piirtää, vaikka kärkiväli olisi isompikin (16 senttiä on oma ennätys). 

Varan piikit on toki pidettävä samalla pystysuoralla noita vanhempiakin varoja käytettäessä, mutta se tehdään silmämääräisesti. Se onnistuu sitä paremmin, mitä lähempänä toisiaan hirret ovat. Kuvassa alla on pudotettu ylempää hirttä lähemmäs alempaa, jotta kuplattomalla piirtäminen onnistuu (ns. esipudotus).


Lisäys 17.11. Tietävätkö lukijat, mitä virkaa on eka kuvan pisimmän varan yläpäässä olevalla piikkipäisellä koukulla?

lauantai 8. marraskuuta 2014

Mökin rakennuskertomus I

Aloitan tässä sarjan saunamökin rakentamisesta.

Ohitan alustavat työt eli puiden hommaamisen, pelkoiksi sahaamisen ja kuljetuksen rakennuspaikalle vain parilla kuvalla. Alla oikealla puretaan rekasta hirsikuormaa; joskus sitä tuntee itsensä aika pieneksi.


Arvoisa lukija: jos perinteinen/perinteisehkö hirsirakentaminen ei ole tuttua, katso vaikka täältä ja täältä, ja vielä täältä, niin saat hieman yleiskuvaa.

Esimmäinen varvi valmis, toinen alullaan. Nurkkien alla on pölkyt, joiden alla isohkot puutarha-betonilaatat. Aloitin salvoksen teon helmikuulla, jolloin maa oli roudassa. Maan sulettua kuvassa taemmat nurkkapölkyt laattoineen vajosivat pehmeähköön multaan neljä senttiä, mikä täytyy ottaa nurkkakivien korkeuksissa huomioon, kun mökki pystytetään lopulliselle paikalleen. Tässä vaiheessa on kohtalaisen tärkeää, että salvoksesta ei tule vinoneliötä, salmiakkia. Sen välttää mittaamalla ristimitan (nurkasta nurkkaan) tarkkaan. Nousevalla salvoksella kolistellaan ja hakataan, joten  ei haittaa, vaikka ristimitan tarkistaa pariin kertaan toisen varvin teon aikana. Aloitusvarvin salmiakkioitumista voi ehkäistä lyömällä lankun diaginaalisesti risteävien hirsien alapintaan hirrestä toiseen, kuten kuvan vasemmassa etunurkassa on tehty.


Toinen varvi alullaan. Uuden hirren etu- ja takapäässä on mainio apuväline, säädettävä hollihaka. Siinä on keskellä vanttikiristin, jota kiertämällä hollihaan pituus muuttuu. Sillä on mukava säätää hirsi millilleen oikeaan asentoon (siis sivut pystysuoraan). Kiristimeen on hitsattu metallitangot.
Etummaisen hollihaan takana näkyy hirsien välissä latvankohottaja. Siitä vielä taempana on laite, jolla ylempi hirsi saadaan pidettyä suoraan alemman päällä - kaksi lankunpätkää, kierretankoa ja mutterit aluslevyineen. Hirren taempi pää lepää allaan olevan poikittaisen hirren päällä, mutta kuvassa lähempänä olevaa päätä on nostettava, jotta pian piirrettävästä ja veistettävästä varauksesta tulisi mahdollisimman tasaleveä.


Tähän rakennukseen valitsin helpoimman mahdollisen salvaimen, jyrkkänurkan. Sen teosta myöhemmin tarkemmin.

Ennen ylemmän hirren varausta (sovitusta alemman selkään) kannattaa alemman hirren selkä silottaa mahdollisimman hyvin. Sen voi tehdä höylällä, kuten perinteisellä sarvi- eli härkähöylällä alla, tai rautakaupan neloskoon halpishöylällä, kuorimaraudalla tai jopa rälläkällä ja karkealla liuskahiomalaikalla. Mitä siistimpi hirren selkä, sitä helpompi on piirtää varaus ylemmän alapintaan ja sitä tasaisempi varauksen reunoista tulee.

Apumies Arska ja itte härkähöyläämässä.


Alla apunainen Nelli R. muokkaa hirren selkää kuorimaraudalla. 


Hirret tapitetaan toisiinsa. Hyvällä eli terävällä ja vetävällä kärkiruuvilla varustetulla käsikäyttöisellä vintilällä syntyy reikä melko kätevästi, jos vain jaksaa vääntää; lienee kuitenkin laillista tehdä sama homma sähköporalla hieman nopeammin.

Nelli kairaa.

Jo kolmas varvi alussa!


maanantai 27. lokakuuta 2014

Sisiliskon talvikoti

Polttopuusouvissa tulee tarkkailtua (muutakin) luontoa: rastaita liikkeellä satamäärin, punarinta hyppelee seurana, varpushaukka lehahti haavan oksalle....


Hommana on viime päivinä ollut keväällä pätkittyjen pölkkyjen pilkonta. Alla yksi koivupölkynneljännes...


 .. jonka alta löytyi tuommoinen:


Talvehtiva sisilisko! Ilmiselvästi louhikäärmeen sukua. 


Jätin pöllin tietysti paikoilleen, halotaan sitten ensi kesänä. Toivottavasti talvehtiminen onnistuu!

Sisilisko on lämpötaloudeltaan ns. vaihtolämpöinen, tarkemmin sanottuna ektoterminen eli "ulkolämpöinen", mikä tarkoittaa sitä, että sen ruumiinlämpö seuraa ympäristön lämpötilaa; sisiliskolla ei ole niin tehokasta lämmöntuottojärjestelmää kuin linnuilla ja nisäkkäillä (jotka ovat tasalämpöisiä tai siis endotermisiä eli "sisälämpöisiä"). Niinpä sisilisko ei voi pohjoisilla leveyksillä viettää talvella aktiivista elämää, vaan vaipuu kylmänhorrokseen. Sisilisko - maailman pohjoisin liskolaji - on melko epeli, mitä talvehtimiskeinoihin tulee. Sen lisäksi, että se hakeutuu suojaisiin paikkoihin kylmää pakoon, sillä on monenlaisia fysiologisia talvenkestokeinoja. Sisiliskon aineenvaihdunta hidastuu, mikä säästää energiaa. Sen veren glukoosipitoisuus moninkertaistuu kesän lukemista, mikä suojaa sen kudoksia jäätymisen haitoilta.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Metäsä

Kaksi päivää meni Martinselkosen luonnonsuojelualueella  Suomussalmella. Lunta 5-10 senttiä, pakkasta aamulla liki 15 astetta, kirkasta alkutalven säätä. 


Yhden lammen rannalla oli karhu tallustellut (kuva alla), ja näimme myös kahdet  ahman jäljet.


Erämaajoki:

61 neliökilomertriä älyttömän hienoa erämaata, soita ja vanhoja metsiä. Myös vanhojen elinkeinojen jälkiä siellä täällä. Muutamalla kankaalla on ammoin poltettu tervaa (tervahaudat erottuvat vielä) ja kaskettu, ja törmäsin yhteen niittysaunan raunioon suoniityn reunalla. Puutakin on aikojen kuluessa joiltain kankailta hakattu ja uitettu alueen länsireunalla olevaa Karttimojokea myöten. Martinselkonen on suurella vedenjakajalla: sieltä virtaa vettä sekä Pohjanlahtea että Vienanmerta kohti.

Jos Martinselkosta ei olisi 1990-luvulla suojeltu, veikkanpa että sitä uhkaisi tulla suurimmalta osalta hakatuksi, sellainen on ajan henki. Nyt hakkuut lähestyvät aluetta etelästä ja lännestä - katso vaikka Kansalaisen karttapaikasta Martinselkosta kohti ulottuvien metsäautoteiden verkostoa. Näin taataan, että suojelualuetta ei voi enää laajentaa. Metsähallituksen "metsänhoidon" jälkiä saakin ihailla suojelualueelta maalikyliin johtavien teiden varsilla kilometri toisensa perään.

Seuraavissa eduskuntavaaleissa on  kolmikko kokkareet-kepulit-persut arvatenkin melko vahvoilla. Enpä ylläty lainkaan, jos kuulemme seuraavalta hallitukselta ehdotuksia hakkuiden sallimiseksi suojelualueilla, turpeen tuotannon tehostamiseksi, uusien tekoaltaiden rakentamiseksi... lakeja kun voidaan muuttaa.  Esimakua tulevasta saimme uuden, kokoomuslaisen ympäristöministerin oivaltavasta ehdotuksesta hidastaa soidensuojelua. Eikö niillä ole minkäänlaisia pätevyysvaatimuksia?

Pessimisti ei pety.

Varsinaisesti olimme vanhan kaverin kanssa metsällä (kyllä, suojelualueelle myydään metsästyslupia, mikä on mukavaa). Kanalintuja oli todella vähän, alueella kymmeninä vuosina metsästäneen Jukka K.:n mukaan vähemmän kuin koskaan. Ja ne vähätkin linnut olivat pakkaskelille tyypillisesti arkoja. Pitääkö vielä lisätä, että jäin saaliitta, mutta ei se mitään! Jukka pudotti koppelon.

Metsässä oli rauhallista. Eka päivänä emme tavanneet ristin sielua, toisena päivänä Teerilammen kämpällä muutaman hepun.

Muusta lintumaailmasta mainittakoon jokunen kuukkeli ja taviokuurna, yksi hippiäinen, punatulkkku ja talitintti, jokunen urpiaisparvi ja hömötiainen, sekä korpit.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Chris Stringer: Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. - kirja-arvio

Chris Stringer: Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. 333 s. Suomentanut  Jorma Keskitalo. Gaudeamus Oy 2014. Alun perin (2011) julkaistu Isossa-Britanniassa nimellä The Origin of Our Species  (kust. Allen Lane); löytyy myös nimellä Lone Survivors: How We came to Be the Only Humans on Earth (kust. Times Books, New York, 2012).

Käsityksemme polveutumishistoriastamme tarkentuu – ja monimutkaistuu – jatkuvasti uusien fossiililöytöjen ja niiden ajoitus- ja tutkimusmenetelmien ansiosta. Sitten neandertalinihmisen löytymisen 1800-luvulla on lajimme sukupuuhun simpanssilinjasta erkaantumisen jälkeen ilmaantunut satoina fossiileina lukuisia luiskaotsia, Australopithecuksia, Paranthropuksia, muuan Orrorin ja Sahelanthropus, puhumattakaan omaan sukuumme Homo liitetyistä erectuksista, ergastereista, heidelbergensiksistä ja muista lähiomaisista. Uusia sukulaisia löytyy yhä. Paljon julkisuutta ovat saaneet  esimerkiksi pienikokoinen ”Hobitti” Homo floresiensis, denisin(denisovan)ihminen ja Georgiasta löytyneet Dmanisin fossiilit.  

Paleoantropologi  Chris Stringer on Lontoon Luonnonhistoriallisen Museon Human Origins -tutkimusohjelman johtava tutkija. Hän on osallistunut alkuperämme selvittämiseen 1970-luvun alusta lähtien, seurannut sitä aitiopaikalta, kuten sanotaan.  Hänen uusin kirjansa paneutuu viimeisen 200 000 vuoden aikana versonneisiin sukupuumme tuoreimpiin haaroihin, joista on jäljellä enää yksi, me.

Stringer pyrkii vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin. Kuinka voimme tunnistaa oman lajimme syntyvaiheet fossiilien ja arkeologisen aineiston avulla? Kuinka fossiileja ajoitetaan? Mitä geneettinen aineisto kertoo alkuperästämme? Olemmeko todella lähtöisin vain Afrikasta? Onko neandertalinihminen samaa vai eri laji kuin me? Mitkä tekijät mahdollistivat nykyihmisen synnyn – ilmasto, ruokavalio, yhteisöllisyys vai jopa tulivuoret? Onko ihmisen evoluutio päättynyt? Mitä tutkimustietoa on vielä odotettavissa alkuperästämme?


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Lattialankkujen kierrätystä

Muutama viikko sitten haimme, minä ja Esa B. (mihin joutuisinkaan ilman työlle ahneita kavereita!) kuorman vanhoja lattialankkuja Ylitorniolta. Lankut olivat olleet reilut sata vuotta hirsitalon lattiassa; nyt ne saivat väistyä uuden lattian tieltä ("narina loppui", sanoi talon omistaja). Osa lankuista oli tasaleveitä-, -pitkiä ja -vahvoja (45mm), loput - varmaankin vanhemmat - erilevyisiä ja kapenevia. Levein oli peräti 32-senttinen leveimmästä kohdasta! Paksuus vaihteli. Niskojen kohdalta ne oli kirveellä ohennettu kuusisenttisistä noin nelisenttisiksi. Ne oli myös katkaistu alkuperäisestä 575 sentin mitasta kahtia. Lankut oli tapitettu toisiinsa, eikä niitä oltu naulattu niskoihin.



Lankut tulevat saunamökin tupaan. Lankkujen vaihteleva paksuus on kenkku piirre uusille niskoille niitä asetettaessa. Mukavampaa olisi, että lankut ovat tasavahvoja. Kokeilin ohentaa yhtä piiluamalla. Kävihän se niinkin, mutta totesin homman turhan suureksi. Sainpa kuitenkin vasullisen kuivia ja erittäin tervaisia sytykkeitä. 

Jos keinot eivät tepsi, otetaan konstit käyttöön. Sahasin koe-erän lankkuja tuommoisella värkillä, jossa mopedin kokoisen moottorisahan laippa ja kapea halkaisuketju kulkevat sahattavan objektin halki:


Tuossa on lankku ennen alapuolen oikaisua:



ja tuossa sen jälkeen:


 

Toimi hemmetin hyvin. Sahasin lankut noin 45-millisiksi. Aikaisempien ohennusten kohdilta paksuudeksi jäi se 4 senttiä, mutta jos ne sattuvat uudessa lattiassa niskojen kohdalle, pannaan päreliistake väliin jos tarvii.

Seuraavaksi oion loput lankut ja mallaan ne tuleville paikoilleen väliaikaisille niskoille.

Ja puolukkaa on kankaalla kuin kankaalla
.



keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Guggenheim-suunnitelma Helesinkiin

Rakennuksessa on kaksi keskenään keskustelevaa elementtiä, "naula" (korkeus 170 m), ja "purkki" (korkeus 130 m). 



Työryhmä Koivula, Pakanen, Rönkä & Rönkä.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Mökki

No en malta olla näyttämättä, minkä tuossa äsken tein:


Neljä metriä kanttiinsa, harja kolmessa ja puolessa metrissä, kuuden tuuman mäntypelkkaa, 14 varvia tasakertaan, käsin veistetty. Kaksiosaisen saunatuvan tupapuoli; saunan kehikko tulee yhteisen katon alle, ovi vastapäätä tuvan ovea, kehikkojen välissä pari metriä leveä sola. Siirtyy ensi kesänä lopulliselle paikalleen. Tarkemmin joskus myöhemmin.

Panin pressun katoksi.


Ja kuten näkyy, omppuja tulee: