perjantai 17. marraskuuta 2017

Oulun Lyseon linnut IV. Kurki, rantakanat, kahlaajat, sorsalinnut, lokit ja tiirat ja kihut, uikut, kuikkalinnut, ruokklinnut ja kolibrit.

Tämä on viimeinen Oulun Lyseon lintukokoelmaa käsittelevä sarjan osa; seuraavaksi tulee muita eläimiä. Aikaisemmat jutut Oulun Lyseon luonnonhistoriallisista ja maantieteellisistä kokoelmista ovat luettavissa täällä.

Numero nimen edellä = linnun numero viimeisimmässä kokoelmaluettelossa.

Nimet: Ensin nykyinen suomalainen, sitten nykyinen tieteellinen nimi. Myös eri kokoelmaluetteloissa mainitut vanhat nimet on mainittu.

Hankinta-aika: Kokoelmaluetteloihin merkityt hankinta-aika -tiedot ovat usein ristiriitaisia. Merkintä on tällöin esim. ”Lyseolle 15.9.1892, Lyseon kirjoihin 1894”. Jos luetteloissa on vain yksi hankinta-aikatieto, se on merkitty esim. ”Lyseo 1894”.

Paikkakunta = missä lintu on tapettu tai muuten saatu täytettäväksi.Täyttäjä mainittu jos on tiedossa. Uppsalalainen Skandinaviska Naturaliemagasinet -täyttämö merkitty täyttäjäksi, jos linnun jalustassa on sen nimellä varustettu etiketti tai linnun jalusta on tunnistettavissa sen perua olevaksi.Roomalaisilla numeroilla (I, II, III jne.) on merkattu saman lajin eri yksilöt.



848 Kurki Grus grus I Oulu 1893, Lyseo 1894. Grus communis. II lahjoittanut Pentti Huhtala 2.3.1957.
849 Nokikana Fulica atra ♀, Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1898.
850 Liejukana Gallinula chloropus ♂, toukokuu 1915 Kempele, agronoomi A. Peltovuoma lahjoittanut Lyseolle 1915, täyttänyt H. Kesti.
850 Liejukana Gallinula chloropus
851 Ruisrääkkä Crex crex 11.5.1892 Upland, Ruotsi, Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1893. Ortygometra crex.
851 Ruisrääkkä Crex crex
852 Töyhtöhyyppä Vanellus vanellus I Koneseppä Starck lahjoitti töyhtöhyypän 1891–1892, mutta Eläinkokoelman luettelo1904 eivätkä muutkaan varhaisimmat kokoelmaluettelot töyhtöhyyppää mainitse. Vanellus cristatus. II Kokoelmassa nyt oleva lintu on Kempeleestä, Lyseo 1914.
 852 Töyhtöhyyppä Vanellus vanellus, 854 tylli Charadrius hiaticola, 2536 tundrakurmitsa Pluvialis squatarola ja 853 kapustarinta Pluvialis apricaria.
853 Kapustarinta Pluvialis apricaria I 5.6.1905 Liminka. Rikki, pois 2017. II 27.9.1882 Parola, Lyseo 1893. Tunturikurmitsa, Charadrius apricarius.
854 Tylli Charadrius hiaticula 17.6.1890 Helsinki, Lyseo 1892.
855 Karikukko Arenaria interpres ♂, lyseolletuloaikaa ei tiedetä, tapettu Porkkalassa 1890. Lyseolle varmaan 1800-luvun lopulla. Strepsila interpres.
856 Meriharakka Haematopus ostralegus 3.8.1877 Skåne (Skoone), Ruotsi, luultavasti Skandinaviska Naturaliemagasinet -täyttämön perua, tullut Lyseolle G.W. Forssellilta ensimmäisen lintulähetyksen mukana 29.10.1890, 6 mk, Lyseon kirjoihin 1892. Kokoelman toiseksi vanhin lintu.
2536 Tundrakurmitsa Pluvialis squatarola Lahjoittanut 3.-luokkalainen A. Lukka 9.10.1937. Rantakurmitsa.
857 Suosirri Calidris alpina Nuori lintu, kuoriutumisvuotensa syksyllä kuollut ♀, 27.8.1890 Jyväskylä, täyttänyt G.W. Forssell, Lyseo 29.10.1890 Tringa alpina, 4 mk, kirjattu kokoelmaluetteloihin vasta 1899. Suosirriäinen.
858 Pikkusirri Calidris minuta Nuori lintu, kuoriutumisvuotensa syksyllä kuollut, 16.8.1890 Sipoo, Lyseo 1892. Pikkusirriäinen, Tringa minuta.
859 Valkoviklo Tringa nebularia 5.6.1891 Helsingin pitäjäs, Lyseo 1892. Valkea vikla, Totanus glottis.
860 Punajalkaviklo Tringa totanus 10.8.1891 Öland (Öölanti), Ruotsi, Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1902. Punajalkavikla, Totanus calidris.
861 Liro Tringa glareola ♂ 22.4.1899 Italien (Italia), Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1902. Totanus glareola. Rikki, pois 2017.
862 Rantasipi Actitis hypoleucos 2.7.1892 Upland, Ruotsi, Skandinaviska Naturaliemagasinet, Lyseo 1893. Tringa hypoleucos.
863 Suokukko Calidris pugnax ♂ 25.6.1891 Kirkkonummi, Lyseo 1892. Machetes pugnax, Philomachus pugnax.
863 Suokukko Calidris pugnax

864 Kuovi Numenius arquata 25.4.1893 Helsinki, Lyseo 1894. Numenius arcuatus, Numenius arcuata.
865 Pikkukuovi Numenius phaeopus 25.6.1893 Porkkala, Lyseo 1894.
865 Pikkukuovi Numenius phaeopus ja 864 kuovi Numenius arquata.


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Hiltunen, J.: Uudistunut perinteinen hirrenveisto. - Kirja-arvio.

Hiltunen, Jarmo (2017): Uudistunut perinteinen hirrenveisto. Rakennustieto Oy, Helsinki. 110 s.


Jarmo Hiltusen Saarisauna-blogista voit lukea lisää tämän kirjan syntyvaiheista sekä seikkaperäisen kertomuksen savusaunan rakentamisesta. 

Kirjan alkupuoli käsittelee hirsien hankintaa metsästä kuivaukseen, piiluamista ja hirrenvalintaa (eli mikä hirsi pannaan seuraavaksi paikoilleen). Varsinainen veisto-osio alkaa alivaraustekniikan esittelyllä. Alivaraus tarkoittaa sitä, että hirsien välinen varaus on aluksi hivenen auki, mutta painuu kiinni, kun päälle tulee painoa ja puu kuivuu. Alivarausta voi käyttää joidenkin salvostyyppien kanssa. Kehikon veiston yleiskulkua esitellään. Lukemattomista nurkkasalvaintyypeistä Hiltunen on valinnut kirjaansa kolmen teko-ohjeet, yksinkertaisen ja helpon ristinurkan (tyypiltään pitkänurkka) sekä ainakin aloittelijalle vaikeammat lohenpyrstönurkan (lyhytnurkka) ja satulasulkanurkan (pitkänurkka). Lopuksi on luvut kehikon siirrosta ja osissa rakentamisesta sekä hirrenveistäjän työkaluista. Parin sivun katsaus muutamiin hirsikirjoihin löytyy myös ja lyhyt sanasto.

Kirja siis kertoo siitä, mitä sen nimi lupaa, hirrenveistosta, ei hirsitaloonkin tarvittavien lattian, katon, ovien ja ikkkunoiden rakentamisesta. 

Ohjeet ovat yksityiskohtaiset, kieli on kauttaaltaan selkeää ja erittäin hyvät kuvat havainnollistavat monivaiheista veistoa. Alla on esimerkkiaukeama ristinurkan veiston ohjeista; kaikkiaan se esitellään 18 kuvan avulla. Ristinurkka on varmaan helpoin nurkkasalvaintyyppi veistää, ja ainakin siitä on hyvä aloittaa.

Ristinurkan ohjetta Uudistunut perinteinen hirrenveisto -kirjasta.
Alla on ote "hieman" monimutkaisemman nurkkatyypin (satulasulkanurkka) ohjeesta, jossa on kaikkiaan 31 kohtaa! 

Satulasulkanurkan ohjetta Uudistunut perinteinen hirrenveisto -kirjasta.
Jarmo Hiltusen hirrenveisto-opas syntyi, koska "halusin tehdä kirjan, jota itse olisin tarvinnut hirrenveistoa opetellessani", kuten tekijä esipuheessa mainitsee. Kirjaa voikin suositella hirsityön maailmaan siirtymistä suunnittelevalle, sillä sen verran perusteelliset ja tarkat ovat sen ohjeet. Hiltunen on kirjassaan hyödyntänyt monien ammattiveistäjien kokemuksia ja tietoja. Alalla pitkään olleilla on tietysti omat näkemyksensä jokaisesta kirjassa esitetystä työvaihesta, mutta jos jostain pitää aloittaa, aloita näillä neuvoilla ja tee sitten toisin jos siltä tuntuu. Näillä pääsee pidemmällekin kuin vain alkuun. 

Ohjeet siis ovat riittävän seikkaperäiset aloittelijalle. Yhdessä kohdin huomasin tästä kuitenkin lipsutun. Kirjan veisto-ohjeista monet perustuvat  ns. takkuuskynävaran käyttöön. Jos ei ole kerta kaikkiaan mitään haisua varaamisesta, tämä ohje (s. 51) tuskin avautuu: " ..(varan)... kärkiväli joudutaan kalibroimaan joka kerta ennen piirtämistä siten, että hirsivaran pienet vatupassit näyttävät oikein eli ovat suorassa suhteessa varan piirtimen kärkiin. Tämä säätö tehdään seinään piirretyn suoran viivan avulla, jonka mukaan varan kärjet asetellaan ennen piirtämistä näyttämään oikein". Suorassa suhteessa? Suoran viivan? Kärjet asetellaan? Jos on kerrankin varannut hirsiä tarkkuuskynävaralla, tuon kyllä tajuaa, jos ei, menee käsi päähän (jos kävi nyt näin, käy lukemassa vaikka juttu täällä tai täällä). Kun kalibroidulla varalla piirretään alemman hirren selän muoto ylempään, varaus onnistuu ja ylempi hirsi istuu veiston jälkeen alemman selässä kuin Keckmannin poika Kakolassa. 

Hirsivaroja omasta kokoelmastani. Kaksi oikeanpuoleista ovat tarkkuuskynävaroja.

Ohjeista siis hyötyy parhaiten, jos on vähintään jonkin verran kokemusta veistosta. Tällöin yllämainittu kalibrointiohje ei ahista, eivätkä myöskään äkkinäiselle ehkä hankalan tuntuiset hirrenvalintasääntö ja alivarauksen periaate. Eikä myöskään tule luulleeksi, että kaikkia hirsirakentajan työkalupakki -luvun esittelemiä työkaluja heti tarvisi. Kirjassa esitetty hirrenvalintamenetelmä (josta on myös vaikkapa täällä) on toki käyttökelpoinen keino estää usein sattunut ongelma, liian korkea hirren olkapää nurkassa, johon pitäisi seuraavaksi tulla risteävän hirren latva (käsi ylos, jos on käynyt näin!). Kun tämän riskin tietää, voi rakentaa iloisesti ilmankin että tätä menetelmää orjallisesti noudattaa, kuten on aina tehty.

Työkalupakki-luvun laaja työkalulistaus tarpeellisuusarvioineen on asiallinen, moottorisahaveistoahan tämä nykyinen perinneveisto on.  Ammattirakentaminen erikseen, mutta minusta itse kullekin tekee kuitenkin hyvää tehdä pienehkön rakennuksen hirsityöt kirveen, sahan, taltan ja käsipelillä veivattavan kairan kanssa. Itse olen käyttänyt myös koulutettua majavaa. 

Ylipäätään voin sanoa, että tämä kirja kannattaa hankkia ja lukea, jos hirsihommiin meinaa, eikä sen lukemisesta kokeneempikaan kärsine. Perusteellisin suomalainen veisto-opas, minkä tiedän.

*****

Suomen-, ruotsin- ja englanninkielistä hirsirakentamiseen ja -perinteeseen liittyvää kirjallisuutta hyllystäni.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kuvia mukavuusalueelta sekä ateriointia ja taide-elämyksiä etelärannikolla.

Pari viikkoa menni mukavuusalueella. Talvi yritti tulla, muttei vielä onnistunut. Saunamökin lopputarkastus pidetty - läpi meni.

Saunamökki
Piiluttua pirtin seinää

Saunamökki
Terassin kaide

Kaksi lyhtyä saunan ikkunan ulkopuolella valaisevat sisätilaa mukavasti.

Aamun sumua.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Ukkonen, P. ja Mannermaa, K.: Jääkauden jälkeläiset. - Kirja-arvio.

Ukkonen, Pirkko & Mannermaa, Kristiina (2017): Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8. 240 s.

Paleobiologian dosentti Pirkko Ukkolan ja arkeologian dosentti Kristiina Mannermaan teos Jääkauden jälkeläiset kertoo mitä Suomen muinaisesta lintu- ja nisäkäsfaunasta tiedetään arkeologisten ja geologisten löytöjen perusteella. Arkeologisilla löydöillä tarkoitetaan ihmisten jälkeensä jättämiä eläinten osia, etupäässä saaliseläinten luita ja hampaita. Niitä on kaivettu viljalti vanhoilta asuinpaikoilta löydetyistä tunkioista ja haudoista. Geologiset löydöt taas tarkoittavat löytöjä, joiden synnyssä ei ihmisellä ole osuutta.

Jos ei ennestään tunne alaa, löytöjen runsaus voi yllättää: nisäkkäiden jämiä on löydetty peräti 748 ja lintujen osia 243 arkeologisesta kohteesta! Geologisista kohteista on nisäkkäitä löydetty vain vähän, lintuja ei lainkaan.

Yleisimmin esiintyvät löydöissä tärkeät nisäkässaalislajit (suluissa löytöjen määrä - löydössä voi olla kyse yhdestä luunsirusta tai kokonaisista luurangoista): euroopanmajava (341), metsäjänis (150), hylkeet (halli, norppa ja grönlanninhylje) yhteensä 295, hirvi (251 ja peura (153). Kotieläimistä nautaa on tavattu 106 ja vuohta/lammasta n.150 kohteesta. ”Keskiyleisiä” ovat vaikkapa koira (70), kettu (56), näätä (89), orava (37) ja sika (villi- ja kesy-; 89). Geologisten kohteiden kärjessä ovat norppa (18), grönlanninhylje ja peura (molempia 11) ja jo sukupuuttoon hävinnyt villamammutti (10).


Kuvataiteilija Tiina Poutasen viehättävä sika-aukeama. Jääkauden jälkeläset -teoksen kuvitusta.

Löydöissä on kaikkinaan nelisenkymmentä eri nisäkäslajia. Linnuissakin korostuvat saalislajit. Vesilintuja (sorsat, hanhet, joutsenet, uikut ja kuikat) 220 kohteesta ja metsäkanalintuja 177 kohteesta. Kotieläin kanaa (33) ja maa- ja merikotkaa (yhteensä 10) lukuun ottamatta muista löytöjen paristakymmenestä lintulajista on kutakin tavattu enintään muutamassa paikassa.


 Ihmisperäiset löydöt siis vallitsevat, joten löytöjen antama kuva muinaislajistosta on lähinnä ihmisen kannalta merkittävien lajien esiintymishistoriaa ja samalla valaisee myös entisvanhaista ihmiselämää.

Siinäpä luetteloa. Kirjan alkuosa etenee kronologisesti löytöjä esitellen alkaen noin 120000 vuotta vanhoista mammutinluista ja majavan jyrsimistä oksista 1500-luvulle saakka ja hivenen 1800-luvullekin asti. Sanottakoon kuitenkin heti, että teos ei ole luetteloa luettelon perään. Ukkonen ja Mannermaa kirjoittavat sujuvasti ja selittävät löytöjä perusteellisesti, niihin liittyviä epävarmuuksia unohtamatta. Lukuisat muutaman sivun tietoiskut avaavat menetelmiä, jolla tutkijat ovat lajiston historiaa selvittäneet: Miten luita tunnistetaan? Miten luita ajoitetaan? Mistä muinaisten eläinten luita löydetään? Miten eläinten historiaa tutkitaan? Uudet menetelmät, arkeologisista riistalöydöistä puuttuvat lajit, varhaista karjataloutta vai sekoittuneita kerroksia? Lajiston historian selvitys onkin monitieteistä paleontologian, arkeologian, biologian ja osteologian yhteistyötä, mikä näkyy hyvin kirjoittajien pohtiessa löytöjen herättämiä kysymyksiä. Löytöihin perustuvaa leipätekstiä elävöittävät myös aikalaiskertomukset, kuten vanhoista lehdistä peräisin olevat löydöistä kertovat uutiset.

Kutakin ajanjaksoa koskevan luvun lopussa on mittava lähdeluettelo. Sen käyttökelpoisuutta rajoittaa kuitenkin se, että harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lähteisiin ei viitata eli yksittäisten tietojen alkuperää saa useimmiten vain arvailla. Outo ratkaisu, eivät pienet yläindeksinumerot olisi lukemista haitanneet. Kirjan loppuosan lajikohtaisten löytöjen luettelo karttoineen tiivistää mitä ja miltä ajalta on mistäkin löydetty. (Tässä osassa lähteisiin onneksi myös viitataan – en huomannut viittausten hankaloittavan lukemista millään lailla). Kirjan lopun laji- ja paikannimihakemistot olisi voitu laatia hivenen tarkemmin. Asiasanahakemistokin on.


Suomen euroopanmajavalöydöt. Jääkauden jälkeläiset -teoksen antia.
Lukujen kauniit alkukuvat ovat kuvataiteilija Tiina Poutasen teoksia. Poutanen myös kertoo, kuinka kuvat ovat syntyneet. Valokuvitus on runsas ja havainnollinen. Graafinen suunnittelu on Petri Clusiuksen.

Erityisesti pidin siitä, että kaikki muinaislöydöt ovat nyt julki rahvaalle. Kirjoittajat ovat onnistuneet esittäessään löydöt arkeologisessa, biologisessa ja kulttuurihistoriallisessa yhteydessä. Kerrassaan mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja perusteellinen teos melko vähän esillä olleesta aihepiiristä.

torstai 12. lokakuuta 2017

Savusaunan kolmas elämä


Savusauna, kolme hirsikertaa hiekassa.
Paitsi uuden hirsihuvilan pystytys (josta juttua näissä jutuissa), alkusyksyn rakennusurakkaan kuului saunan pukutilan veisto uusista hirsistä (Sakari H.:n homma) sekä tontilla olevan vanhan savusaunan saattaminen uuden elämän alkuun eli sen purku ja koonti uudelle kivijalalle. Oikeastaan kolmannen elämän, sillä sauna on siirretty 1960-luvulla nykyiselle paikalleen. Sauna on tyypillinen pohjoispohjalainen. Saunan lautaporstuasta kun astuu saunaan, kiuas on heti vasemmalla, luukku ikkunaseinää kohti (ei siis takaseinään päin), lauteet takaseinällä ovea vastapäätä seiniin kiinnitettyjen tukien varassa. Ikkuna on matalalla, ikkunan alla pesupenkki. Lattialaudat maata vasten. Kiukaan päällä riippui hanallinen vedenlämmitin.

Savukiuas ja kuumavesisäiliö.

Savusaunan hämärässä.

Oviseinällä, porstuan puolella, oli välikatolle johtavia raapimisjälkiä, ja lisäksi välikatolta löytyi lasivillaryönän seasta vesilinnun munan kuoria. Arvelen, että välikatolla on pesinyt isokoskelo, jonka tapoihin kuuluu pesiä rakennusten koloissa. Lumijoen-vuoristomajani savupiipussakin isokoskelo pesi 1990-luvulla; pesä löytyi lahoa savipiippua purettaessa. Mereen matkaa viitisen kilometriä! Ja olenpa kerran tavannut Hailuodossa isokoskelon pesimässä vanhassa kanahaukan pesässä, parempien kolojen puutteessa.

Kynnenjälkiä saunan seinässä. S. King kirjoittaisi tästä kauhuromaanin, 563 sivua.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Turkinkyyhky

Käväisin tänään Lumijoen vuoristomajallani poimimassa ehkä viimeiset puutarhavatut. Pihaan tullessani katolle lehahti turkinkyyhky, uusi laji Lumijoen-listassa (noin nro 191). Ensimmäinen kuva on hieman epätarkka.


Turkinkyyhky Streptopelia decaocto, Lumijoki 17.9.2017.
Pinnalistoja pidän lähinnä huvikseni; koska turkinkyyhky istahti tekemäni (ja keskeneräisen) saunan salvoksen päälle, tämä on perinnerakentamispinna nro 97. Lisää tästä, kun sata tulee täyteen - jos hyvin käy, syyskuun loppuun mennessä Hailuodon merenrannalla olevalla työmaalla...

Myös jokunen kurki näyttäytyi: